Haluan tässä kirjoituksessa avata avoimesti mietteitäni, tunteitani, pelkojani ja elämääni. Haluan kertoa sinullekin missä juuri nyt mennään. Välillä voi olla hyvinkin haastavaa tietää miten ihmisillä oikeasti menee, sillä rakennamme vedenpitävän maskin eteemme peittämään oikeat tuntemuksemme. Tämän lisäksi somen myötä kaikilla näyttää menevän koko ajan todella valoisasti, ja sehän on pelkkä illuusio. Kaikilla meillä on omat sisäiset taistelumme menossa, joista kukaan ei tiedä mitään ja ymmärrän ihan täysin että niistä on yleensä todella vaikea puhua avoimesti. Enhän minäkään ole aiemmin niin tehnyt. Toivon, että tämä kirjoitus laittaa sinut myös ajattelemaan tarkemmin omaa elämääsi ja mahdollisia haasteita joita käyt läpi. Toivottavasti alat rohkeasti myös tutustumaan itseesi syvemmin ja mietit identiteettiäsi – kuka sinä olet ja mitä elämältä haluat. Sekin meillä usein rumban keskellä unohtuu. Tästä jos jostain minä tiedän todella paljon ja kerron siitä nyt.
Viime vuosi 2018 oli minulle todella iso ja rankka vuosi. Kiertue Suomen jokaiseen 107 kaupunkiin, LIFW-Center hyvinvointikeskuksen perustaminen Helsinkiin, tiimin kasvattaminen, lukemattomat haastattelut, videokuvaukset, podcastit ja kaikki muut hommat siihen päälle. Kierrokset olivat tapissa ja kuormaa tuli ehkä enemmän kuin monille tulee 10 vuoden aikana. Siskoni mies menehtyi onnettomuudessa reilu vuosi sitten ja myös se on luonnollisesti tuonut paljon kysymysmerkkejä koko perheeni elämään. Entinen työntekijäni kavalsi meiltä kymmeniä tuhansia euroja, joka myös pisti yläkerrassa rattaita pyörimään luottamuksesta.
Huomasin kiertueen aikana, että mitä pidemmälle se eteni, sitä huonompaan suuntaan oma sisäinen oloni ja henkinen tilani alkoivat mennä. Aloin huomata, että minulla oli koko ajan vaikeampi olla itseni kanssa yksin ja se normaali positiivinen asenteeni alkoi vähenemään ja vähenemään. Oli enää pieniä hetkiä siellä täällä kun tunsin sen normaalin palon elämään. Monelle keikalle jouduinkin kaivamaan sen väkisin esiin erilaisia työkaluja käyttäen. Se oli välillä todella vaikeaa. Olin esimerkiksi läheisen ystäväni Ilkka Koppelomäen mökillä pari päivää ja kalenterissa sillä viikolla kahdeksan keikkaa, joista usein kaksi keikkaa samana päivänä. Keikkojen välissä makasin kirjaimellisesti sikiöasennossa Ilkan sohvalla kämmenet polvien välissä pystymättä edes puhumaan. Sain kuitenkin kerrottua hänelle, että en tiedä miten pääsen vielä tänään lavalle. Mietin ääneen miten pystyn enää ketään inspiroimaan ja opettamaan kun oma tilani on niin heikko? Oli vaan niin paha olo. Kyllä, aloin olla fyysisestikin hyvin poikki, mutta enemmän vaakakupissa painoi sisäinen syvä henkinen kipu, joka kasvoi koko ajan. Olin aivan loppu ja jotenkin todella syvissä vesissä itseni kanssa. Sitä on vaikea sanoin selittää. Ehkä joku pystyy samaistumaan. Kuitenkin mitä lähemmäksi keikka tuli, sain aina itseni kaivettua kuopasta ylös ja pistettyä lavalla tuttuun tyyliin kaiken peliin ja antamaan kaikkeni. Ja mitä useammin jouduin itseni sieltä väkisin kaivamaan esiin, sitä enemmän se söi voimavaroja ja kuilun syvyys alkoi kasvaa.
Kesällä kävi myös tapaturma. Menetin tajuntani illanvieton aikana ja kaaduin pää edellä katuun. Oli hyvin lähellä, ettei käynyt oikeasti tosi pahasti, sillä pääni sujahti muutaman sentin rautaisen palkin vierestä. Olin nauttinut alkoholia sinä iltana, ja vaikka se todennäköisesti vaikutti asiaan, en laita tapahtunutta sen piikkiin, sillä mitään vastaavaa ei ole ikinä käynyt. En kompuroinut humalassa, vaan olin kirjaimellisesti kaatunut suorilta jaloilta tajuttomana maahan. Havahduin kun ambulanssin väki tutki naamaani ja saamiani vaurioita. Katsoin seuraavana aamuna peiliin naama sökönä ja aloin itkemään suunnattomasti. Mitä helvettiä minulle tapahtuu? Miten minulle voi käydä näin? Kuka minä olen enää puhumaan hyvinvoinnista jos itse kuitenkin kaadun naama edellä katuun? Tällainenkö esikuva olen muille? Eivätkö nämä opettamani rutiinit toimikaan? Miksi? Miksi? Miksi? Ei helvetti tämä voi olla mitenkään mahdollista!!
Muutama päivä tapaturman jälkeen oloni alkoi heikkenemään ja pelkästään kävely kämppäni sisällä tuotti tuskaa, joten hakeuduin Meilahden sairaalaan. Olin päivän tarkkailussa ja tarkemmissa pään kuvauksissa, joista ei onneksi löytynyt mitään jälkiä pysyvistä vammoista ja pääsin pian kotiin lepäämään. Lääkärit eivät osanneet kertoa kaatumisen tarkempaa syytä ja pyysivät palaamaan uusiin tutkimuksiin mikäli huono veto jatkuisi. Seuraavaan kiertuekeikkaan oli pari viikkoa aikaa ja mietin, laitanko homman poikki?
Päätin kuitenkin jatkaa kiertuetta ja halusin saada sen kunnialla maaliin. Ehkä jälkiviisaana olisi ollut parempi viheltää peli siinä vaiheessa poikki ja keskittyä itseeni, mutta tiedän, että olisin alkanut syyllistämään itseäni todella paljon jos niin olisin päättänyt. Reilut 30 kaupunkia oli enää käymättä. Pakkasin auton ja jatkoin kiertuetta, mutta mikään ei ollut enää ennallaan. Omat suuret kysymykset alkoivat nakertamaan minua sisältäpäin. Ehkä sokerina pohjalla tiesin siinä vaiheessa, etten ole ihan täysin kunnossa. En kuitenkaan uskaltanut myöntää sitä itselleni, vaan peitin sen kaiken. Olen tässä todella hyvä – peitän omaa kipuani ja rakennan muureja ympärilleni, jotta voin näyttää itselle ja muille, että kaikki on hyvin ja pystyn ihan mihin vaan. Kipukynnykseni on valtavan kova, mutta se on kuin kaksiteräinen miekka: se on ollut minulle todella tärkeä voimavara ja olen siitä kiitollinen, mutta joskus siinä voi käydä juuri näin etten osaa tunnistaa punaisia lippuja ennen kuin on liian myöhäistä.
Sain kiertueen maaliin syyskuussa ja jokainen Suomen 107:stä kaupungista oli paketissa. Helsingin Kulttuuritalo 1400:n ihmisen edessä oli viimeinen veto. Tämä oli todella tärkeä rajapyykki minulle ja tiimilleni. We did it. Lähes 16000 ihmistä oli kiertueella yhteensä kuulolla ja se ylitti tavoitteemme. Ai että se tuntui hyvältä! Oltiin todella helpottuneita ettei ukon tarvitse taas ensi viikolla pakata autoa ja lähteä kiertämään.
Toivoin, että helpotus olisi ollut niin suuri, että myös tilani alkaisi pian kohenemaan. Huomasin kuitenkin ettei olossani tapahtunut mitään muutosta. Päinvastoin. Löysin itseni yhä useammin samasta sikiöasennosta sohvalta lamaantuneena, kykenemättömänä liikkumaan, tekemään töitä tai edes selviämään jokapäiväisistä askareista. Koirani Kunkunkin hoidosta tuli aika ajoin liian haastavaa joten perhe, kaverit ja työntekijät ottivat kaveria hoitoon vuorotellen. Pyykit vein äidille pestäväksi. Ruokakaupassa pystyin juuri ja juuri käymään, mutta ruokahalu oli poissa ja syöminen oli haastavaa. Palauttavat yöunet olivat enää vain muistoja ja Laura, mun assari, pitikin aika ajoin elämääni ja koko firmaani yllä. Tämä aika oli yhtä tuskaa.
Asiaa ei auttanut yhtään se, että ruoskin ja sätin itseäni siitä, miten voin olla niin surkea etten edes normi velvollisuuksistani ja duunihommistani selviä? Mikä luuseri! Varsinainen elämäntapamuutosekspertti! Pyrin koko ajan etsimään keinoja joiden avulla pääsisin kuopasta mahdollisimman nopeasti pois. Joskus ne auttoivat, mutta vain hetkeksi, kunnes oltiin jälleen pohjalla. Tein Firstbeat-mittauksen ja punaistahan se näytti melkein 24/7. Yhtenä yönä tuli pieni vihreä palkki, mutta surullista katsottavaa se oli. Kaikki uupumisen ja burnoutin merkit olivat ilmoilla, mutta jatkoin ongelmieni peittämistä välillä lääkkeiden, alkoholin, seksin ja muiden keinojen voimin. Oli vihoviimeinen ajatus, että myöntäisin itselleni, etten ole nyt kunnossa ja että tarvitsen apua. Jatkoin itseni kusettamista. Kierre oli valmis enkä enää siinä sumussa pystynyt näkemään tunnelin päässä valoa. Mietin miten ihmeessä voin päästä täältä ylös.
Kiertueen viimeinen keikka Helsingin Kulttuuritalolla 1400:n ihmisen edessä
Voit ehkä kuvitella kuinka haastava tämä tilanne oli, tietäen millainen ihminen olen normaalisti. Ero oli niin valtavan suuri. Olen tottunut siihen, että aamulla kun herään oli haasteet mitkä tahansa, niin lähden hymyissä suin niitä ratkomaan. Oikeasti hymyissä suin että just bring it, I got this. Voitte luottaa minuun! Se tunne, että maailmassa kaikki on mahdollista, oli vain muisto. Olin kuin varjo entisestä. Sitä oli todella vaikea sulattaa ja jatkoin itseni ruoskimista.
Tiesin että asialle pitää tehdä jotain, mutta en tiennyt yhtään miten tilannetta lähtisi purkamaan. En juurikaan halunnut puhua kenellekään asiasta, koska se hävetti ja joutuisin myöntämään tarvitsevani apua. Enhän minä sitä voinut myöntää. Suurimman osan ajasta pidin suuni kiinni, jatkoin puurtamista ja elin päivän kerrallaan. Sanoin itselleni, ettei minulla ole oikeutta tuntea pelkoa, kipua ja valittaa, koska asiat elämässä ovat niin hyvin. On muita, joilla on oikeasti ollut vaikeita juttuja ja jotka saavat kysyä apua ja tuntea kipua, mutta en minä. Kunpa olisin ymmärtänyt, ettei näitä asioita voi ikinä verrata keskenään. En usko, että olin kovin mukava ihminen, ja sellainen, jonka kanssa oli kiva olla tekemisissä. Suutuin, kiukuttelin, osoittelin sormella muita virheistä ottamatta vastuuta, kuten olisi kuulunut tehdä.
Mietin seuraavaa siirtoani. Menisinkö lääkäriin? Päätin kuitenkin jättää menemättä, koska pelkäsin että saisin vain käteeni masentuneen paperit ja kasan lääkkeitä. Niinhän siinä valitettavasti voi käydä, vaikka meillä onkin myös huippulääkäreitä jotka nimenomaan tällaisiin erikoistuvat. Otin kuitenkin yhteyttä lääkäriystäviini, joiden kanssa alettiin tehdä tarvittavia verikokeita ja muita testejä. Päätin myös, että marraskuun 20. on vuoden 2018 viimeinen työpäiväni. Sen jälkeen vihellän aikalisän ja hakeudun jonnekin lämpimään palautumaan ja selvittämään tilannettani.
Sain tärkeimmät hommat hoidettua ja lähdin reissuun. Ensin vein isäni eläkepäivien kunniaksi yllätysreissulle New Yorkiin, josta suuntasin yksin Costa Rican lämpöön palautumaan ja purkamaan tilannetta. Tein aluksi 8 päivän joogaretriitin Costa Rican viidakossa. Se teki todella hyvää ja aloin nähdä valoa tunnelin päässä. Joogaa, meditaatiota, kirjoittamista ja yksinkertaisesti vain olemista ilman mitään agendaa. Ei tarvinnut tehdä mitään. Laitoin puhelimen kiinni ja keskityin vihdoin täysin itseeni. Ensimmäistä kertaa miesmuistiin. Unet alkoivat pikku hiljaa tasaantumaan, HRV nousemaan pohjalukemista ja myös yleinen vireys näytti elon merkkejä. Pääsin kirjoittamisella ja meditaatiolla ensimmäisen kuoreni läpi ja käsiksi suurempiin kysymyksiin ja pelkoihin. Prosessi oli alkanut.
“Quiet the mind and the soul will speak“
Tämän jälkeen suuntasin viikoksi toiselle retriitille, jossa paneuduttiin syvempiin kysymyksiin, omaan identiteettiin ja pelkoihin oikein kunnolla! Tämä oli todella rankkaa, koska nyt ensimmäistä kertaa niitä omia syviä pelkojani, joita olin peittänyt vuosia, alettiin nostamaan päivänvaloon ja pinnalle. Kun kaikki se syvälle piiloon painettu pelko ja tuska tulee pinnalle, on mahdotonta yrittää olla normaalisti. Koin ja tunsin helvetin rajuja juttuja, mutta tiedän, että se oli minulle ainut tapa päästä eteenpäin. Minun piti tuoda kaikki se kura päivänvaloon ja ensimmäistä kertaa ikinä käsitellä ja tuntea kaikki tunteet rehellisesti ilman naamaria! En enää piiloutunut maskin taakse, vaan otin härkää sarvista oikein kunnolla. Olen pitkään tiennyt, että minullakin on kipua, haasteita ja pelkoja joita pitäisi käsitellä, mutta kuten sanoin, olen hyvin tehokkaasti viivästyttänyt tätä projektia ja laittanut kaikki muut ihmiset ja projetktit sen edelle. Uskon myös vahvasti, että jos haluan päästä jostain sisäisestä kivusta eroon, on se pakko ensin tuoda pinnalle jotta sen voi käsitellä.
Tätähän me usein vältämme. Peitämme negatiivisia tuntemuksiamme viimeiseen asti ja valehtelemme niistä itsellemme. Emme puhu niistä avoimesti, vaan teemme kaikkemme ettemme tuntisi kipua ja joutuisi käsittelemään niitä asioita. Varsinkaan emme halua näyttää muille, että sattuu.
Voin sanoa rehellisesti, että tuo jälkimmäinen viikko oli rankin viikko jonka muistan. Palasin takaisin Suomeen ja vaikka pääsinkin reissun aikana hyvin purkamaan tilannetta, oli oloni lähes sama kuin ennen reissua. Nyt viimeistään tajusin, että tilanteessani ei ollut kyse vain fysiologisesta uupumisesta, vaan myös sisäisistä jutuista joita olen peittänyt. Myönsin ensimmäistä kertaa rehellisesti itselleni, että en ole täysin kunnossa ja tarvitsen apua. Se oli vaikea paikka, mutta heti kun tein sen, niin oloni helpottui ja kivitaakka selässäni alkoi keventyä…yksi kivi kerrallaan. Se on niin älyttömän vaikeaa sanoa ääneen että tarvitsee apua. Sitä kun kuvittelee olevansa teräsmies 24/7/365. Voin rehellisesti sanoa, että jos en olisi avannut suutani vaan jatkanut vain samaa rataa niin seuraava kaatuminen olisi voinut olla kohtalokas. Kaikki merkit oli ilmoilla ja laiminlöin ne täysin.
Aloin käymään tilanteestani rehellisiä ja avoimia keskusteluja perheeni, työntekijöideni ja ystävieni kanssa. Kerroin heille avoimesti kaiken ja pyysin anteeksi käytöstäni. Kerroin että käyn tällä hetkellä itseni kanssa läpi isoja juttuja ja pyysin heiltä tukea ja ymmärrystä. Nämä keskustelut helpottivat oloani entisestään. Ei tarvinnut enää yrittää peittää asioita ja vetää naamari päässä, vaan olin täysin rehellinen ja avoin. Se tuntui hyvältä. Ja hyvältä tuntui myös se, miten ymmärtäväisiä, auttavaisia, ja empaattisia ihmiset oikeasti olivat kun olin heille täysin rehellinen. Sitä usein miettii ettei voi tietyistä jutuista kertoa muille tunteistaan koska pelkää mitä he niistä ajattelevat. Pelkää, että he varmasti ajattelevat että valitan vain turhasta. Jälleen niitä pelkoja ja valheita joita kerromme itsellemme. Minä ainakin tein niin.
Olin rakentanut itselleni illuusion, että nyt kun olen julkisuudessa jollain tasolla tunnettu henkilö, tulee minun jatkuvasti elää tietyllä tavalla. Ja niinhän minä elänkin, sen suhteen ei ole ristiriitaa. Minulla ei vain ole pitkään aikaan ollut mitään muuta kuin työminäni. Se on ollut ainut identiteettini. Se olen minä itse joka olen asettanut itselleni valtavat paineet, enkä ole antanut ollenkaan siimaa. Ei sitä kukaan muu minulle ole tehnyt. Minun tulee näyttää tiettyä kuvaa enkä missään nimessä voi kertoa puutteistani, peloistani tai virheistäni muille. Nyt olen kuitenkin ymmärtänyt, että se on juuri se mitä minunkin pitää tehdä ja juuri sitä avoimuutta harjoittelen nyt ensimmäistä kertaa. Olemme kaikki kuitenkin vain ihmisiä. Täysi avoimuus on se mihin ihmiset voivat samaistua, ei se siloteltu kuva jonka näytämme helposti muille somen kautta.
Olen jo päässyt tämän prosessin aikana moniin pelkoihini käsiksi, joista haluan myös sinulle hieman kertoa.
Yksi suurimmista peloistani, joka aukesi Costa Ricalla, on yksinkertaisesti se, etten ole tarpeeksi. Olen riittämätön sellaisena kun olen. Kaikki mitä teen on liian pientä ja mitätöntä. “Tomi sinun pitäisi pystyä parempaan. Olet vielä aika surkea, mutta joku kaunis päivä voit olla tarpeeksi.” Olen vähätellyt itseäni ja kaikkea mitä olen tehnyt, enkä ole koskaan antanut itselleni taputusta selkään sanomalla että “hei sähän teet aika mahtavia juttuja, oot huippu tyyppi ja sun pitäisi olla ylpeä itsestäsi”. Olen jopa alkanut vihata itseäni ja tiettyjä piirteitä itsessäni. Se on johtanut vääristyneeseen minäkuvaan ja identiteettiin ja siihen, että tuntuu ettei mikään riitä. Koko ajan pitäisi tehdä lisää, enemmän ja isommin, jotta tuntisin että olisin tarpeeksi. Se on päättymätön kuilu.
En vielä osaa sanoa mistä olen tämän vääristyneen ajatuksen, siis ihan selkeän valheen, itselleni muodostanut. En tiedä sitä vielä, mutta se on se mihin haluan päästä käsiksi jotta saan kaiken once and for all käsiteltyä. Teen tällä hetkellä mielenvalmentajan Ilkka Rajalan kanssa viikottain töitä tämän selvittämiseksi ja olemme prosessissa jo pitkällä. Älä käsitä väärin, on tärkeää tuntea että haluaa kehittyä, mennä kovaa eteenpäin ja tuntea tässä hetkessä pientä kipua joka ajaa eteenpäin. Samaan hengenvetoon on kuitenkin muistettava, että olemme kaikki tarpeeksi juuri sellaisena kuin olemme ja riippumatta siitä mitä teemme. Minä olen tarpeeksi! I am enough! Sinä olet tarpeeksi! Me kaikki olemme tarpeeksi.
Pelko siitä, etten ole tarpeeksi, on johtanut käytännössä siihen, että olen toiminut pelosta käsin. Olen tehnyt päätöksiä puutoksesta ja pelosta sen sijaan, että ne tulisivat inspiraatiosta ja rakkaudesta. Tämä on ollut ehkä se suurin oivallus kaikista! Huh. Aika iso juttu.
Minulla on ollut myös pelkoja ihmissuhteissa. Se on rajoittanut elämääni aika paljon. En ole uskaltanut päästää ketään lähelle. Ystävieni kanssa olen pystynyt olemaan täysin avoin, no worries, mutta romanttisissa suhteissa en ole pystynyt samaan. Juuri Ilkka Koppelomäen kanssa puhuimme, että meidän ystävyytemme on nimenomaan syventynyt sen vuoksi, että olemme tuoneet aidot tunteemme, tuskamme ja pelkomme pinnalle. En ole kuitenkaan pystynyt siirtämään samaa toimintamallia romanttisiin suhteisiin, vaan pelot ovat ottaneet ohjat. Olen pelännyt olla haavoittuvainen ja avoin. Olen rakentanut vahvoja muureja, joista on ollut kenenkään tosi vaikea päästä yli tai ympäri. Olen valehdellut itselleni egoni kautta ja ajatellut, että mikäli rakastun ja päästän jonkun ihmisen lähelleni, vie se fokuksen pois missiostani. Oikeastihan se on juuri päinvastoin. Sen olen nyt ymmärtänyt ja odotan innolla, mihin se tulee vielä johtamaan.
Tällä hetkellä kun kirjoitan tätä, on oloni itseasiassa todella optimistinen ja tiedän, että tälläkin on tarkoituksensa. Se selviää minulle kun on sen aika. Niin kuin Steve Jobs sanoi, pystymme yhdistämään pisteet vasta jälkeenpäin, joten on turha ylianalysoida tilanteita tässä hetkessä. Etenkään silloin kun on rankkaa. Tiedän, että nämä rankat elämänvaiheet kuuluvat asiaan ja ilman näitä pysyn paikallani. Kuvittelemme usein että ne ovat nimenomaan ne siistit jutut niitä jotka vievät meitä eteenpäin, mutta usein ne omat varjot ja niiden kohtaaminen on kuitenkin se tärkein juttu kaikista.
“Ellet ole täysin hämmentynyt siitä, miten lapsellinen olit eilen, pysyt paikoillasi.
Ellei seuraava askel pelota sinua, silmäsi ovat kiinni.
Jos pysyt paikoillasi ja silmäsi ovat kiinni, silloin vain uneksi olevasi hereillä.
Häkkilintu rajattomalla taivaalla.”
-Jed McKenna
Juttelin pitkään hyvän ystäväni Jaakko Halmetojan kanssa näistä asioista ja hän sanoi hyvin: “Mitä suurempi liekki, sitä suurempi varjo”. Hän tarkoitti meitä, joilla on valtava liekki elämässä ja halu tehdä isoja juttuja: mitä enemmän ja isommin teemme asioita, sitä isommaksi myös liekin tuoma varjo kasvaa. Tämä tuo entistä enemmän tärkeyttä sille, että käsittelee sitä varjoa jatkuvasti, sen sijaan että peittäisi asioita. Enkä nyt yritä heittää vilttiä varjoni päälle vaan hymyillä sille ja ottaa sen matkalle mukaan. Come with me buddy! We got this.
Prosessi on kesken ja se tulee jatkumaan vielä pitkään. Kävin myös toisen hyvän ystäväni Olli Sovijärven kanssa hyvän avoimen keskustelun näistä aiheista ja hän sanoitti tilanteeni hyvin: “Olet rakentanut hieman rikkinäisen palapelin jota olet pitänyt kaikkine voiminesi kasassa. Nyt olet räjäyttänyt palapelin palasiksi ja aloittanut sen kokoamisen uudelleen”. Juuri tältä minusta nyt tuntuu. Olen tunnettu siitä, että käsivällisyys ei ole vahvuuteni. Ensimmäistä kertaa olen kuitenkin kärsivällinen enkä odota että huomenna tulee salama kirkkaalta taivaalta ja kaikki selkenee. Niin ei tule käymään, vaan asiat loksahtelevat kohdalleen kun niiden on aika loksahtaa. Olen aloittanut palojen keräämisen ja sovittelen parhaillaan, mikä pala sopii mihinkin. Se tuntuu hyvältä.
Oloni on todella erilainen tällä hetkellä, hyvällä tavalla. Prosessi etenee koko ajan. Olen tiedostanut monia vanhoja käyttäytymismallejani, joilla olen tähän asti vain peittänyt kipujani. Huomaan monia kertoja päivässä pysähtyväni ja kysyväni itseltäni, että hetkinen, miksi haluan tehdä näin? Haluanko oikeasti tehdä näin vai onko tämä jälleen joku peiteoperaatio? Pystyn ensimmäistä kertaa kunnolla tarkkailemaan omaa ajatusmaailmaani ulkopuolelta, ja se on hyvin mielenkiintoinen juttu.
Se mitä tulee tapahtumaan ja mitä asioita tulen muuttamaan elämässäni isossa mittakaavassa, en tiedä vielä. En stressaa niistä ollenkaan tällä hetkellä. En pakota prosessia, vaan annan sille aikaa ja tilaa kehittyä siihen suuntaan mihin sen on mentävä. LIFW asiakkaani ympäri Suomea ovat kuin toinen perhe minulle ja halusin olla avoin tilanteestani myös heille. Tein heille FB-liven jossa sanoin, että minun tämän vuoden teemani olen minä itse, ensimmäistä kertaa. Rakastan yhä ihmisten auttamista ja inspiroimista yli kaiken, eikä se tule koskaan varmasti muuttumaan. Ehkä tulen tekemään joitain suurempiakin juttuja taas, mutta nyt se fokus on itsekkäästi Tomi Kokossa, jotta saan sisäiset asiani haltuun ja ihan uuden liekin syttymään. Sellaisen liekin, jollaista ei ole ennen vielä nähty. Tomi Kokko 2.0 projekti on startattu ja se on osittain myös universumin käsissä millainen jamppa projektin päätteeksi astuu lauteille. Rakennan tästä kaverista nyt uudenlaisen ihmisen, joka ei enää kuseta itseään ja pakoile pelkojaan, vaan kohtaa ne rohkeasti.
Olen todella kiitollinen tällä hetkellä. Sisimmässäni tiedän, että minulla on täällä suuria missioita ja ne vaativat, että kehityn jatkuvasti. Ilman tämän haastavan vaiheen läpikäymistä, en olisi valmis seuraaviin tehtäviini. Tiedän, että tämän prosessin läpikäytyäni tulen toisesta päästä eri kaverina ulos.
Käytännön tasolla olen rakentanut itselleni uudet rutiinit jotka tukevat palautumistani. Keskityn parasympaattisen hermoston aktivoimiseen ja kovat treenit olen jättänyt paussille. Tilalla on joogaa, meditaatiota, kävelyä, luontoa, kirjoittamista ja hengitysharjoituksia. Myös ravinto on tärkeässä roolissa ja sen avulla tuen mm. suoliston kuntoa, lisämunuaisten toimintaa ja aivojen välittäjaineiden rakentamista. En kuitenkaan nyt halua puhua ravinnosta sen tarkemmin. Voin avata sitä puolta toisella kertaa. Käyn avannossa ja saunassa säännöllisesti, mutta en liikaa. Annan itselleni tilaa olla ja tuntea niitä tunteita jotka tulevat pinnalle. Uskallan kohdata kaikki tunteet enkä vastustele niitä. What you resist, persists!
Meno on tällä hetkellä vieläkin aikamoista vuoristorataa. On hyviä päiviä ja seuraavana päivänä saatan jälleen olla syvissä vesissä kämmenet polvien välissä. Se on ihan ok ja ymmärrän, että se on osa prosessia. Olen sillä tavalla onnekkaassa tilantessa, että minulla on aivan mahtavia ihmisiä ympärillä tukena niin töissä kuin vapaa ajallakin. Nukun tällä hetkellä tosi hyvin, annan itselleni aikaa ja vien duunihommia eteenpäin vain silloin kun se tuntuu hyvältä. En ota paineita tai ruoski itseäni.
Meillä on Suomessa sellainen kulttuuri, ettei ongelmista usein puhuta vaan ne lakaistaan maton alle. Hautaamme ongelmamme syvälle itseemme, usein vielä esimerkiksi viinan tai lääkkeiden avulla. Itsemurhatilastoissa olemme kärjessä, koska emme pääse tarpeeksi nopeasti käsiksi ongelmiin. Jos sanon, että tarvitsen apua, on se merkki, että minussa on jotain vikaa ja menetän “kasvoni”. Sitähän me pelkäämme. Sinussa ei ole mitään vikaa jos pyydät apua. Päinvastoin, se osoittaa että olet ihminen ja että haluat kehittyä. Menetät kasvosi vain sillä, että peität asioita viimeiseen asti ja jatkat itsellesi valehtelua. Teet sen kirjaimellisesti, koska kasvoistasi poistuu se elämänilo ja liekki joka siellä on joskus ollut.
Kannustan ihmisiä jahtaamaan omia unelmiaan, aina! Se ei ole muuttunut eikä tule koskaan muuttumaan! Tämä nimenomaan on sitä unelmien jahtaamista parhaimmillaan. Uskalletaan kohdata omat pelkomme ja olla rehellisiä. On tärkeää elää sitä elämää, joka tekee juuri sinut onnelliseksi. Tämän kautta haluan myös muistuttaa, että se tärkein osa unelmien jahtaamisesta tehdään sisäisesti. Aina. Vain ja ainoastaan se, että olet itsellesi rehellinen, tiedät kuka olet ja mitä haluat, voi johtaa oikeasti unelmiisi elämässä.
Mieti myös hyvin tarkasti ovatko ne unelmasi oikeasti sinun vai jonkun muun? Jos et ole varma, pysähdy. Ota aikalisä! Vietä aikaa itsesi kanssa ja tutustu varjoosi. Kuuntele mitä se kertoo. Älä peitä niitä viestejä, vaan nosta ne rohkeasti pinnalle! Harva pystyy siihen prosessiin yksin, joten pyydä apua. Kun pyydät apua, olet rehellinen itsellesi ja universumi ja korkeammat voimat tulevat myös sinun apuusi, sen tulet huomaamaan. Näin on käynyt myös minulle ja nämä ovat välillä todella maagisia juttuja! Sen sijaan jos jatkat itsellesi valehtelua, et tule myöskään saamaan universumilta mitään apua. Päinvastoin, saat ehkä entistä enemmän kipua ja tuskaa. Vasta kun olet rehellinen itsellesi, pääset eteepäin. Ei ole olemassa oikotietä. Tiedän, että tämä on todella vaikeaa ja minäkin olen tehnyt kaikki mahdolliset virheet sen kanssa.
Me ei tiedetä kauanko aikaa meillä on jäljellä. Kuvittele että tietäisit kuinka kauan sinulla on vielä elämää täällä jäljellä. 10 000 päivää. 1000 päivää. 100 päivää. 10 päivää. Mitä tekisit? Mitä muuttaisit? Mitkä asiat ovat sinulle oikeasti tärkeitä? Älä viivästytä niitä. Lopeta odottaminen ja toimi, sillä meillä kaikilla on vain yksi veto täällä ja sitä ei kannata elää valheessa ja pelossa. Aloita prosessi, tee kovaa duunia itsesi eteen ja luota siihen että kaikki tulee kyllä onnistumaan. Harva uskaltaa, mutta tiedän että sinä olet yksi niistä joilla on siihen rohkeus.
Juuri nyt kun yhdistän niitä menneisyyteni pisteitä, joista aiemmin puhuin on myös selvää, että kiertueen tarkoitus minulle henkilökohtaisesti oli nimenomaan vetää minut niin pohjalle, että näkisin varjoni, halkaisisin vahvan kuoreni ja ottaisin vihdoin ne oikeat asiat käsittelyyn. Olen hyvin kiitollinen siitä.
Minulla ei ole tämän kirjoituksen kautta muuta tavoitetta, kuin halu olla avoin ja kertoa asioista joita käyn läpi. Ehkä myös kertoa, miksi olen ollut myös paljon hiljaisempi somen ja sisällöntuotannon kanssa. Olen ottanut aikaa itselleni ja se tuntuu hyvältä. Jos joku muu tämän myötä uskaltaa olla rehellinen itsellensä ja käydä avoimia keskusteluja lähipiirinsä kanssa niin se on mahtava juttu. Hyvä testi on se, kun olet täysin yksin itsesi kanssa ilman mitään virikkeitä. Millainen on olosi silloin? Se kertoo sinulle aika paljon siitä missä mennään. Jos joudut kantamaan naamaria päässäsi ja huomaat, että päivä päivältä siitä tulee raskaampi, niin suosittelen pysähtymään ja ottamaan aikalisän. En ole itse pystynyt siihen niin aikaisin kun olisin halunnut, vaikka tiesin, että juuri niin minun olisi pitänyt tehdä.
Kiertue Suomen jokaiseen kaupunkiin vaati rohkeutta, mutta tässä tapauksessa enemmän rohkeutta vaatii olla itselleni rehellinen ja sanoa nämä asiat avoimesti. Ensin itselleni ja sitten muille. Päätin että en enää valehtele itselleni, ja siitä pidän myös kiinni. Tämän kirjoittaminen oli minulle todella vaikea paikka, ja vaikka yritin keksiä tekosyitä ettei näistä asioista tarvitsisi puhua, tiesin, että tämä oli tehtävä. Halusin jakaa avoimesti suoraan sydämestä ja kertoa sinullekin missä mennään. Kiitos kun kuuntelit.
Jahtaa unelmiasi,
Tomi Kokko
___
Tomi Kokko on Suomen johtava elämäntapamuutosekspertti, LIFW haasteen perustaja ja intohimoinen unelmien jahtaaja.
Voit tutustua Tomiin myös seuraavien kanavien kautta:
Tsemppihalaus ja kiitos innostavista ideoista😊
Tuli olo, että tekisi mieli antaa lämmin halaus!! Lähetän sinulle lämpimiä ajatuksia❤ Olet riittävän hyvä sellaisena kuin olet❤ Joskus hylätyksi tulemisen pelko ajaa riittämättömyyden tunteisiin. Itse käynyt eri teemojen kautta tätä pelkoa läpi. Tsemppiä Tomi, olet tärkeä asia ❤
Kiitos rehellisestä blogitekstistä 💖 pisti kyl miettimään.
Kuulostaa elämältä! Ylämäkiä,alamäkiä ja välillä tasaista. Hyvissäkin asioissa omien rajojen tunnistaminen&opettelu on vaikeeta, niin myös huonoissa. Ja sitten jälkeen päin huomaa, että ne huonotkin asiat oli sittenkin hyviä, tämä vaan piti käydä läpi. Elämä kantaa kyllä, ja näin Sinä esimerkillädsi rikot yhteiskuntamme taantuneita käsityksiä ihmisyydestä! Mielenrauhaa toivotan!
Todella hienoa Tomi. Kuten sanoin sinulle Salossa nyt viimeksi kun näin sinut, nyt susta hehkuu ihan erilainen energia verrattuna aikaisempaan näkemiseen (kiertueen Salossa ollut luento viime vuonna). Olet todellakin hienosti rohkea ja vahva. Tunteet eivät ole heikkouden merkki vaan vahvuuden. 😊👍👍
Terve. Rohkeaa puhetta vaikeasta aiheesta. Kyllä ne palapelin palaset varmasti löytää paikalleen takaisin. On todellista vahvuutta myöntää oma rajallisuutensa ja olla armollinen itselleen. Joskus vähemmän on enemmän.
Muutama vuosi sitten Meksikossa käydessäni ja aitoja Maya- intiaanishaamaaneja tavatessani, koettuani kaksi heidän vanhaa seremoniaa, kävi selväksi, että ihmisen pitää repiä itsensä ensin pirstaleiksi pystyäkseen syntymään uudelleen eli parantumaan entisestä. Tämän jälkeen oma elmänmuutokseni alkoi. Tunnistan tarinastasi paljon itseäni, tosin en näin isossa mittakaavassa. Tsemiä kovasti, tässähän se… mikä ei… Lue lisää..
Todella hieno kirjoitus. Iso arvostus sulle. On upeaa lukea itseen liittyviä sankaritarinoita. Tosi hyvin ja laajasti asioita lähestyvä kirjoitus.
Kaikkea hyvää!
Kiitos Tomi kiertueesta! Arvostan sitä tämän luettuani entistäkin enemmän.
Olin kuuntelemassa Hyvinkäällä ja sain paljon inspiraatiota arkeeni.
Ei ole merkitystä kuinka monta kertaa kaatuu vaan kuinka monta kertaa nousee ylös!
Tsemppiä.
Kiitos rehellisestä ja avoimesta tilityksestä 👍🏻
Tomi, kiitos. Kiitos kun rehellisellä tarinallasi sait minut ymmärtämään, miten tärkeää on olla rehellinen itselleen. Monesti olen vähätellyt itseäni, että pitäisi jaksaa tehdä enemmän ja en ole tarpeeksi. Ja se on ihan kukkua! Nyt alkaa uusi matka itseeni, kiitos siitä sinulle, kun avasit sydämesi ja kerroit tuntemuksesi. Arvostan!
Ihan mielettömän hieno lukee tää teksti, tätä mää oon sulta odottanu! Koska kaikilla meillä on onat haasteet ja jotenkin tunnistan sussa paljon samoja piirteitä mitä itessäni. Myös ite oon joutunu käymää vastaavanlaisesti asiat läpi aikanaan ja se kesti oman aikansa, mut oon niin onnellinen, että oon sen tehny. On vaan… Lue lisää..
Kiitos Tomi riipaisevasta rehellisyydestä. Paikka paikoin oli vaikea lukea..Tunnistin itseni monesta kohtaa, erityisesti muurin rakentamisesta ja riittämättömyyden tunteesta. Paljon.on työstettävää sinulla, mutta olet oikeassa suunnassa ja olen onnellinen puolestasi. Tsemppiä💙
Kiitos avoimesta kirjoituksestasi. Lähipiirissä samanlaisia juttuja ja itsestänikin jotain tunnistan. Lähipiirissä myös samantyylinen naama eellä katuun kaatuminen, johon ei varsinaista syytä löytynyt. Mutta pisti henkilön huomioimaan myös itsensä ja oman jaksamisen ja terveytensä. Kun kaaduit, tuli mieleeni tämä läheiseni ja ajattelin mielessäni, että nyt sinullakin menee liian lujaa… Olet unohtanut… Lue lisää..
Huikea kirjoitus, osin myös samaistun fiiliksiin, kiitos. Ps. Asioista pitää puhua, ei lakaista maton alle. Ja Ilkka Koppelomäki on mahtava tyyppi 👌☺️
Kun tekee työtä jota rakastaa, haluaa antaa sille kaikkensa ja yrittää täysiä, sitä helpommin uuvuttaa itsensä ja tasapainon etsiminen ei ole helppoa. Harva tie on suora ja ne pienet sivupolut ovatkin usein mielenkiintoisempia. Kiitos työstäsi, kiitos rehellisyydestä! Antaa paljon ajattelemisen aiheita. Edesmenneen mäkikotka miettein ” elämä on ihmisen parasta aikaa”-… Lue lisää..
Mahtavaa Tomi! On kyllä sikasiistiä lukea avointa pohdiskeluasi. “Joka uskaltaa mennä heikkouden lähteelle, löytää vahvuuden!” sanoi Tommy Hellsten. Itse jouduin menemään sinne oman poikani kuoltua auto-onnettomuudessa. Kävin todella kovan “miksi?”- prosessin, jossa koko persoonaani ja maailmankuvaani ravisteltiin. Jäikö siitä mitään käteen? Jäi. Haistatin paskat Jumalalle, mutta aina, kun menin huutamaan… Lue lisää..
Kiitos, että jaoit tämän. Voin samaistua moneen kohtaan. Riittämättömyyden tunne, uupuminen, itsensä ruoskiminen jne. Tämän vuoden teemana minulla on pelkojen yli meneminen. Teen niitä asioita, jotka pelottavat eniten. Helvetin vaikeaa, mutta _todella_ palkitsevaa. Otin myös härkää sarvista ja aloin käymään terapiassa. Solmuja auotaan mm. menneisyyden traumojen ja jäätävän itsekriittisyyden kanssa.… Lue lisää..
Hei Tomi❤️ Ihan kuin olisin omaa tekstiäni lukenut viime vuodesta, vaikka toki erilaisissa jutuissa arjessa onkin menty. Olen ollut mestari sulkemaan kaikki itselle tärkeät asiat pois elämästä ja pienessä mittakaavassa olen ollut ja olen edelleen monelle se majakka, jota seurataan ja jonka ohjeistusta noudatetaan. ”Aina se jaksaa olla iloinen, aina… Lue lisää..
Huippuhieno ja koskettava kirjoitus. Olet meille arvokas just sellaisena kuin olet, ja aivan mahtavaa on nyt oppia tuntemaan se aito Tomi. Iso halaus!
Tuntuu, että jossain stadissa on pakko olla JOTAIN ja liikkua porukoissa jotka on JOTAIN ja tehdä juttuja jotka on IN… Tuttu muutti nuorena Hki ja päätyi keski-iäs itsariin; muistan hänen sanoneen joskus “ei riitä, että oot kaunis, sun pitäis viä olla jotain, tänne tulee koko ajan kauniita nuoria…”. Joo; nuorena… Lue lisää..